Kehu lastasi, mutta milloin?

Kävin viime viikolla kuuntelemassa livenä idoliani Jari Sinkkosta. (Miksi muuten Kodin Kuvalehdessä ei ole megapostereita? Jari Sinkkonen kiitos!)

Olen ilmeisesti lukenut hänen kirjansa riittävän tarkkaan, kun mitään uutta lapsen itsetunnon kehittymisestä ja tukemisesta ei mieleeni tarttunut, mutta jäin taas kerran pohtimaan lapsen kehumista.

Sinkkonen puhui siitä, ettei kannattaisi kovin kevyesti joka tekoa palkita vuolaalla kehumisella, koska liian pienestä kehuminen saa lapsen lopettamaan yrittämisen ja alisuoriutumaan. Lapsi myös huomaa herkästi feikkikehut, ja ajattelee ettei oikeasti ole hyvä, jolloin itsetunto kärsii. Menneinä vuosikymmeninä kehumisen taas ajateltiin ylpistävän lasta, joten jätettiin kaikki hyvät hommat huomiotta ja ojaan mentiin rytisten.

Mikä on siis sopiva määrä, tai sopiva syy?

Vaikka viljelen kehuja lapsilleni ennemmin liikaa kuin liian vähän, olen huomannut kehuvani liian usein pelkästään heille helppojen asioiden menestyksekkäästä suorittamisesta.

Hyvämuistista teiniä palkitsen koulumenestyksestä, jonka eteen hän ei ole tehnyt muuta kuin kuunnellut tunnilla. Tunnilla kuunteleminen ei tietenkään ole sekään itsestäänselvyys, mutta rauhallisen ja joustavan temperamentin omaavalle lapselle se on helppoa.

Sosiaalisesti lahjakkainta mutta herkkää lasta kehutaan niin koulussa kuin kotona hyvästä käytöksestä ja toisten auttamisesta. Se on ollut hänelle aina luonnollista ja selvää, mitenkään muuten hän ei osaisi ollakaan.

Osaanko ja muistanko ollenkaan kiittää yrittämisestä ja harjoittelemisesta? Siitä, että on treenannut ahkerasti, vaikka tulos ei olisikaan kiitettävä?

Epäilen, että tässä olisi vielä opeteltavaa. On liian helppoa kuitata menestymättömyys vaikka perintötekijöillä tai olosuhteilla. Haluanko lapsen oppivan selittelemään epäonnitumisiaan uudelleen yrittämisen sijaan?

Kaikkia taitoja voi harjoitella, enkä saisi antaa lapsen sluibailla rättikässää vain siksi, että vasurina voi olla joskus haastavaa. Vaikka minä olin aivan onneton telinevoimistelussa, voi lapseni oppia ja olla hyvä. Ja vaikka ei olisikaan, yritän muistaa kehua häntä sinnikkäästä yrittämisestä, enkä siitä, että löytää aidan matalimman kohdan.

Jari Sinkkonen
Tässä on upea kännykkäkuva takarivistä, mutta siellä jossain näkyy Jari Sinkkonen.

 

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *