info

Hetki sitten olin äiti, joka tukka sotkunutturalla työnsi imetyspaita maidossa tuplarattaita, paimensi paria pikkuista pyöräilijää ja keskittyi vain selviämään seuraavasta tunnista toiseen. Elämän tarkoitus oli selvä ja kovaääninen: pitää lapset a) hengissä b) tyytyväisinä ja pohtia niitä muita mahdollisia asioita sitten kun niille on aikaa. Omat perustarpeet olivat toissijaisia ja elämä tässä ja nyt. Pienessä ympyrässä suuri elämä.

Vain hetki sitten.

Nyt istun yksin olohuoneen sohvalla. Pöly on laskeutunut ja hiljaisuudesta erottuu vuosia kateissa olleita ääniä: kellon tikitys, ilmanvaihtokoneen humina, oman sydämen lyönnit.

Lapset kasvoivat, rattaat ja turvaistuimet vietiin kirpputorille, kerättiin junarata ja palikat pois. Ostettiin yhä suurempia pyöriä ja pidempiä suksia, koulureppuja, tietokoneita ja kännyköitä. Deodoranttia ja ihonpuhdistajia. Mitä tapahtui?

Kun kaikki ovat kotona, on eteinen täynnä valtavankokoisia kenkiä ja takkeja. Hätkähdän silmäkulmassani vilahtavaa vierasta miestä keittiössä, ennen kuin tunnistan pitkän tyypin lapsekseni. En ole aikoihin nostanut alas liian korkealle kiivennyttä lasta, mutta olen pyytänyt kyllä kiipeämään korkealle minun puolestani. En ole auttanut laittamaan kiinni nappeja tai kengännauhoja, mutta olen saanut apua, kun en ole saanut televisiosta näkymään elokuvaa tai läppäriä verkkoon.

Kymmenen vuoden silppu-unien jälkeen en enää osaa nukkua yöllä enkä päivällä, tai sitten nukkuisin vuorokausia. Joudun ajoittain miettimään onko minulla nälkä, jano vai vessahätä, ja miten sen saa pois. Mutta nythän sen voi taas opetella.

Lapseni ovat ihmisiä, joilla on ihmisten asioita. Minua tarvitaan vielä, mutta ei aina, ei läheskään aina.

Taas kerran olen joutunut elämään, josta en tiedä mitään. Ja nyt se alkaa.

Voi kuulkaa muijat, nyt se alkaa!

 

  • Mutsi on niin vanha, ettei sen kouluaikana ollut historiaa ollenkaan. 
  • Ei niin, mutta Jeesus oli ekalla kun mutsi pääsi peruskoulusta.