Tuusulan uusin kulttuurikaramelli

Tuusulan Krapin pellolle on noussut paja, jossa pääsee kokemaan monenlaista kulttuuritoimintaa. Krapin Pajassa järjestetään keikkoja ja konsertteja, teatteria ja kursseja, mutta myös häitä ja muita juhlia.

Pääsin tutustumaan Krapin Pajaan Keski-Uudenmaan bloggaajien eli kublolaisten mukana. Odotin varmaan jotain pienempää, mutta pelmahdin sisään Tuusulan Tavastialle ja tunsin olevani heti kotonani. Ihana paikka, ihanaa ohjelmaa ja ruokaa ja viiniä. Täydellistä!

Pajan pöydät ovat paikallisten taitelijoiden maalaamia ja tunnelma on tumma ja klubimainen, mutta tuoksu raikas. Tuore puu ja maalaisilma saavat haaveilemaan kesäöisin pitkään jatkuvista bileistä, hyvästä tunnelmasta, live-musiikista ja juhlaväen naurusta.

Heräävätkö Tuusulanjärven rantakivet kääntämään kylkeään, jos pääkaupunkiseudun kulttuuriväki alkaa vaeltaa kesäisin sen rannoille juhlimaan ja nauttimaan elämästä? Nyt se on mahdollista ja toivottavasti niin käykin, kulkuyhteyden tänne kauas maaseudulle löytyvät Pajan kotisivuilta, josta pääsee tutkimaan myös tulevaa ohjelmaa. Vieressä on kuuluista kesäteatteri, ruokaa ja yösijakin löytyy vierestä.

Ja ehkä kerran kesäyönä, kun soi ruislinnun laulu korvissani ja tähkäpäiden yllä täysi kuu loistaa, niin Tuusulanjärvellä jossain Eino yksin soutelee yössä ja laulelee hiljakseen tyytyväisenä siitä, että laulu on palannut rannoille.

 

Gard Sveen: Raskaat varjot

Eletään vuotta 2003. Vanha vastarintaliikkeen sankari ja valtaa käsisään pidellyt Karl Oskar Krogh löydetään kotoaan raa’asti murhattuna. Samaan aikaan on löytynyt kahden aikuisen ja lapsen toisen maailmansodan aikaan metsään haudatut ruumiit. Tapahtumia alkaa selvittää rikostutkija Tommy Bergmann, jonka oma elämä ei ole sujunut aivan poliisimiehelle sopivin tavoin.

Kirjan toinen aikajana kulkee toisen maailmansodan vuosina. Saksalaiset olivat miehittäneet Norjan ja nuori ja kaunis Agnes Geller värväytyy vastarintaliikkeen agentiksi. Hän avaa ulkonäöllään monia ovia ja elää sen vuoksi jatkuvassa kuolemanpelossa syanidikapseli käsilaukussaan.

Sotaromaani ja dekkari samassa paketissa voisi olla sekava ja synkkä, mutta tämä on raikas, itkettävä ja koukuttavan jännittävä. Kun suuri osa osallisista on kuollut on jo vuosia sitten, ei Tommy Bergmannin tehtävä ole helppo. Lukijaa viedään kohti totuutta arvaamattomia teitä, eikä viimeistä ratkaisua ehkä edes olisi halunnut tietää.

Gard Sveenin esikoisteos Raskaat varjot sai parhaalle pohjoismaiselle rikosromaanille myönnettävän Lasiavain-palkinnon vuonna 2014.

Gard Sveen: Raskaat Varjot 2015 Bazar

ostin e-kirjan

Cecelia Ahern: Valintojen vuosi

Irlantilainen Cecelia Ahern on kirjailija, jonka kirjoihin olen tarttunut yleensä silloin, kun kaipaan lepoa ja rentoutumista. Osa on ollut aivan erinomaisia, osa aika keskinkertaisia, mutta tämä viime vuonna ilmestynyt Valintojen vuosi on kaikista huonoin. Ahernin nerokkuus loistaa poissaolollaan, mutta koska Ahern on taitava, ei tämäkään kirja ole huono. Ensimmäiseksi Aherniksi suosittelen kuitenkin jtakin muuta, vaikka klassikkoa PS. Rakastan sinua.

Päähenkilö Jasmine irtisanotaan työtään ja hän joutuu vuodeksi vapaalle, jotta kilpailijat eivät heti palkkaisi häntä. Työmyyrälle tilanne on painajainen, eikä naapurin alkoholisoitunut radiojuontaja yöllisine perheriitoineen helpota tilannetta.

Jasminen perhe yrittää auttaa häntä, kukin omalla tavallaan, mutta itsenäinen ja itsepäinen nainen ei apua tahdo. Hänen tehtävänsä on huolehtia kehitysvammaisesta pikkusiskosta, ei toisinpäin. Isä ja hänen uusi perheensä ei ymmärrä siskoksia, ainakaan Jasminen mielestä.

Työtilanne tuo Jasminen elämään myös uuden ihmisen.

Parasta kirjassa on sisko Heather, jonka rooli kannattelee notkahtelevaa juonta. Jasmine itse on niin epävakaa ja epäjohdonmukainen, että on lähinnä ärsyttävä.

Sopii kevyeksi lomalukemiseksi.

Cecelia Ahern: Valintojen vuosi. Gummerus 2016.

 

Lukupiirissä Minna Rytisalon Lempi

Ja hän ottaa askeleen eteenpäin, vetää hansikkaan pois kädestään, sileästä, pitkäsormisesta, kauniskyntisestä, ja hän ojentaa sen, katsoo kumpaakin, ensin naista, sitten miestä, ja miehen kasvoilla on ilme ettei ikinä ennen, ja miehen silmien jään takaa nousee uusi valo, kasvoilla liikkuvat käytöstä unohtuneet lihakset, ja mieheen hänen katseensa jää, kun hän sanoo, ja äänikin on sama: tulinko minä  oikeaan paikkaan?

Kirjamessujen suositut lukupiirit kokoontuivat tänä vuonna kolmannen kerran. Sain osallistua Lempi-lukupiiriin piiristä kirjoittavana bloggaajana, vaikka en olekaan oikea kirjabloggaaja.

Messukeskuksen luentotilaan oli kokoontunut kymmeniä naisia ja pari miestä. Lukupiiriläisiä Oulusta, Tampereelta, Helsingistä, nuoria, vanhempia, luultavasti-keski-ikäisiä, rohkeita puhujia, hiljaisia kuuntelijoita, pohdiskelevia ja herkästi hymyileviä. Kaikilla silmissä itsensä onnelliseksi lukevan ihmisen sielun kirkas palo. Edessä kaksi toisiaan kohti nojautuvaa naista, joista toisen edessä kirjaa ojentava jono. Ilmassa sopivasti jännitystä ja paljon innostusta: puolitoista tuntia aikaa puhua kirjailijan kanssa ja kuulla muiden lukijoiden ajatuksia.

Lempi on kirjoitettu nopeasti iPadilla

Minna Rytisalo kertoi haaveilleensa kirjan kirjoittamisesta aina, mutta ei uskonut pystyvänsä siihen ”vain” äidinkielen opettajana, ilman kirjoittajakoulutusta. Toissa keväänä ylioppilaskirjoituksia valvoessaan hän tuli kuitenkin ajatelleeksi tarinan, josta syntyi Lempi. Minna kirjoitti kesän, ei alusta loppuun, vaan jokaisen kolmen kertojan tarinaa niin että ne kasvoivat kuin metsä, joka kohdasta. Kustannussopimus allekirjoitettiin vuosi sitten.

Lempin kustannustoimittajana toiminut Hanna Pudas kertoi, että vaikka Lempi on kirjoitettu nopeasti, se oli jo hänen käsiinsä tullessaan hyvin valmis. Nyt hänen tehtävänsä oli pitää lukupiiri käsissään ja jakaa puheenvuoroja tasaisesti innokkaalle yleisölle. Kirjailija sai rauhassa vastata kysymyksiin, eikä joutunut kovin pahoihin paikkoihin, vaikka terävä yleisö teki vaikeita kysymyksiä. Juonipaljastuksia ei varottu, ja se vapautti pohtimaan kirjan kertojien motiiveja ja elämää.

Kirjan synty kiinnosti kuulijoita. Oliko henkilöillä tai tapahtumilla vastine todellisuudessa? Minna Rytisalo kertoi, että ei ole, mutta pohjoisen tarinat ovat varmasti tiedostamattakin vaikuttaneet tapahtumiin. Lapin sota on pohjoisen trauma, josta on vaiettu kauan, mutta pelottavia tarinoita ovat kuulleet kaikki asukkaat.

Henkilöt lukupiiriläisten silmin

Elli herätti eniten tunteita, puolesta ja vastaan. Saman kirjailija oli huomannut jo aiemmin. Elli on orpo ja osaton, joka on tottunut tekemään työtä ja olemaan näkymätön. Hän ei näe hyvin, eikä ehkä siksi osaa oikein tulkita muiden tunteita, vaan suhtautuu ihmisiin epäillen. Kun Elli pääsee aputytöksi Pursuojalle, hän odottaa elämän jotenkin muuttuvan, mutta onkin vielä näkymättömämpi talossa, jonka nuoripari näkee vain toisensa, ja sitä rakkautta vasten Ellin yksinäisyys piirtyy mustana.

Mikä on se tunne, jolla ei ole nimeä. Samaan aikaan polttavan paha ja kade, samaan aikaan kiihkeä ja hullu. Sen vallassa minä olin, kun seisoin saunapolulla rievut käsissäni, maa velloi jalkojen alla ja kieli suussa turposi. Ei minua pelottanut, ei, mutta kuulin ja tiesin kaiken ja sen lopunkin. Näin kerrankin ihan kirkkaasti. Olisin voinut kävellä rantaan, potkaista sinut veteen, hukuttaa, olla siinä samalla tavalla. Ja jos kerran olisin saanut olla, edes yhden kerran, se olisi hyvittänyt kaiken. Sen takia olisin voinut ottaa sinut hengiltä.

Viljami on onnellisen kodin poika. Mutta äiti kuolee ja isäkin pian, ja hän jää yksin tekemään kaiken niinkuin pitää. Sattuma vie Viljamin tilanteeseen, jossa hän saa puhuttua kauniille tytölle. Seuraavat kihlat ja häät. Viljami pitää hyvää huolta kauniista kauppiaan tyttärestä, joka ei ollut tottunut elämään maatilalla, vaan juomaan kahvinsa kahvilassa ylioppilaslakki päässä. Onni on täysi, eikä Viljami tahdo ajatella vielä sotaa, joka odottaa miestä. Sieltä palaa Viljami, jonka pinta on ehjä, mutta sisällä ei ole mitään, jos kotona ei odota kukaan.

Kauanko voi tehdä kahdenkymmenen kilometrin matkaa. Kuinka siihen kaikkeen voi palata. Siellä on koko Korvasjärven kylä, veden sini, oman laiturin kuluneet laudat, polku rantaan, navetan oven ruostunut ripa, sisällä pirtinovi, jonka saranoihin pitäisi tiputtaa öljyä, ja minun paikkaniko siellä, missä. Siellä on ruokapöytä, jonka isä teki ja jonka ääressä sinun kanssasi istuimme, liian vähän aikaa, vain loppukeväästä sydäntalveen.

Sisko on Lempiä vaaleampi ja vakaampi, kauppiaan tyttäristä rauhallisempi. Vasta hänen tarinansa kokoaa kauniit ja julmat palat kokonaisiksi ihmisiksi. Kertoo, mikä Lempissä on totta ja mikä vain Viljamin unta tai Ellin kuvitelmaa. Kuinka jokainen näkee ihmisen omista lähtökohdistaan, uhkana tai mahdollisuutena siihen, mitä ilman on jäänyt.

Kolme kertojaa, neljä aikajanaa

Kirja on saanut loistavia arvosteluja ja on yksi kymmenestä Helsingin Sanomien Kirjallisuuspalkinnon finalistista, vaikka emme lukupiirissä sitä vielä tienneetkään. Kolme kertojaa, joilla on kaikilla selvästi aivan oma äänensä, kaikkien elämään vaikuttava rakkaus ja taustalla kuuluva sota ovat ne palaset, joihin lukupiiriäiset olivat erityisesti ihastuneet. Niiden onnistuneeseen yhdistämiseen Minna Rytisalo oli käyttänyt neljää aikajanaa, joissa kulki niin kolmen kertojan kuin meneillään olevan sodankin kohtalo.

Nuoren ihmisen kirjoittama todenmakuinen kuvaus 1940-luvun naisista ja naiseudesta sai kiitosta. Naisen asema ja seksuaalisuus olivat siihen aikaan hyvin ahtaat, eikä rakkaus ollut avioliitossa välttämättä tärkeintä. Sisaruus ja erityisesti kaksosuus herätti paljon ajatuksia, mutta myös kaikkien päähenkilöiden äidittömyys. Kirjailijan mukaan äidittömyys ei ollut hänelle merkittävä teema, enemmänkin sattuma.

Saako Lempi jatkoa? Ei saa, mutta jonkinlainen ajatus uudesta kirjasta on olemassa. Aikaa kirjoittamiseen opettajan ja ekaluokkalaisen äidin ei ole helppo löytää.

Kirjan herättämien ajatusten lisäksi oli kiinnostavaa kuulla tarinoita osallistuneiden lukupiirien takaa. Upeita erilaisia ryhmiä, mutta yhteistä kaikille se, kuinka tärkeitä osallistujilleen ne ovat. Upea joukko ajattelevia ja älykkäitä naisia, joita olisi voinut kuunnella kauemminkin. Kirjan lisäksi käsiteltiin sotatraumaa, puhumattomuutta ja sukupolvien perintöä.

Mitähän olisivat Lempin pojantyttäret kommentoineet?

Kursivoidut kohdat lainauksia kirjasta.

 

minna_rytisalo_signeeraa

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Musiikkia lokakuun ensimmäiseen maanantaihin

Lokakuu ei vielä ole pimeä, mutta pakkanen raapii aamun aikaista kulkijaa. Pipo ja lapaset pelastavat, musiikki korvissa vie sopivasti pois.

Laura Moision ääni hoitaa sielua ja musiikki on suloisen uutta ja entistä. Ihana ihana ihana.

 

Echo and the Bunnymen syntyi Liverpoolissa 1970-luvulla, mutta heidän tunnetuin (lähde: mutu-tuntuma) hittinsä The Killing Moon ilmestyi vuonna 1984. Rakastan hyvien tv-sarjojen tunnareita ja tämän pitäisi olla sellainen.

 

Topi Saha kuulostaa syntymäpaikkakuntansa Kaustisen kauniilta kansanperinteeltä ja Sir Elwoodilta. Radiossakin soi Paskainen sydän, mutta kuuntele yös kaunis ja vähemmän radioon mutta hyvin korviin sopiva Helsingin taivas.

 

Laura Moision kuva Aleksi Martikainen