Koulukiusaaminen ja Valkoinen raivo

Valkoinen_raivo_-_Valkoinen_raivo

Valkoinen_raivo_-_Valkoinen_raivo

Kiusaamispuhe ahdistaa minua. Vanhempainilloissa rehtori vakuuttelee juhlasalissa, ettei meidän koulussa kiusata ja meillä on KiVa-koulu. Omissa luokissa päätetään kerätä leirikoulurahaa ja sitten puhutaan kiusaamisesta. Osa vanhemmista on ymmällään: en ole kuullut mitään, toinen on huolissaan: ei kai vaan… kolmas on itkuraivon partaalla, mutta saattaa pysyä hiljaa. Jos ei pysy, saa tunnekuohussaan pahimmillaan puolen luokan vanhemmat vakuutettua siitä, että on psykiatrisen avun tarpeessa ja varmaan keksinyt koko jutun.

Opettajan selkään nousee hiki.

Koulukiusaaminen on vakava ongelma, johon pitää puuttua ja KiVa-koulu on parhaimmillaan hieno juttu. Siinä tutkitusti toimivin käytännöin saadaan kiusaaminen vähenemään, mutta ei riitä, että koulu ilmoittautuu mukaan ja tilaa materiaalin pölyttymään opehuoneen hyllyyn. KiVa vaatii työtä ja sitoutumista ja jos koulu on toiminnassa mukana, voi opettajalta kysyä, miten KiVa koulussa toimii ja mitä käytäntöjä käytetään ja mitä se tarkoittaa. KiVa-sivuilla on muitakin hyviä vinkkejä vanhemmille.

 

kuvakaappaus sivulta: http://www.kivakoulu.fi/vaikuttavuus
kuvakaappaus sivulta: http://www.kivakoulu.fi/vaikuttavuus

 

Koulukiusaaminen ei ole mikään upottava suo eikä luonnonvoima, jolle ei vaan voi mitään. Pitkittyessään se saattaa muuttua sellaiseksi. Siksi on tärkeää, että siihen puututaan jo varhain, päiväkodissa ja alaluokilla. Ammattitaitoinen varhaiskasvattaja huomaa varmasti, jos joku jää jatkuvasti ulos leikistä tai joutuu katseiden tai ikävän äänensävyn kohteeksi. Se ei ole näkymätöntä, jos sen ei anneta olla. Ammattilainen osaa myös puuttua tilanteeseen ja ohjata ryhmän toimintaa nolaamatta tai leimaamatta kohdetta tai kiusaajaa. Molemmat ovat pulassa tunteidensa kanssa ja tarvitsevat aikuisen ohjausta. Kiusaaminen on kuin tarttuva tauti, joka leviää ja merkitsee vähitellen uhrinsa niin, että hän on kohde pian muuallakin, eikä ryhmän tai koulupiirin vaihtaminen auta.

Mutta miksi kiusaamispuhe ahdistaa minua? Koska kiusaaminen on KiVa-antibiootillekin vastustuskykyinen paha sairaus. Koska se vahingoittaa liian monia ja koskee kaikkia koululaisia. Siksi, että siitä puhuminen ei riitä. Päivittely, vähättely, syyllisten etsiminen, voivottelu tai syyttely ei auta. Oppilashuoltoryhmän palaveri ja kirjaus tapahtuneesta ei riitä, jos asiaan ei puututa. KiVa auttaa, mutta tarvitaan myös jokainen vanhempi pysymään lapsen arjesta kuulolla ja kysymään välillä, onko kaikilla päikyssä/koulussa kivaa ja kaveri. Tarvitaan niin paljon henkilökuntaa päiväkotiin ja kouluun, että aikaa on muuhunkin kuin syöttämiseen ja pukemiseen. Pitää olla myös aikaa istua hiljaa ja seurata ryhmää, leikkiä ja tekemistä. Ja jokaisella aikuisella pitäisi olla tarpeeksi järkeä ymmärtää, ettei kiusaaminen ole koskaan eikä missään tilanteessa uhrin syy.

 

kuvakaappaus sivulta http://www.kivakoulu.fi/kiusaaminen_koskettaa_koko_luokkaa
kuvakaappaus sivulta http://www.kivakoulu.fi/kiusaaminen_koskettaa_koko_luokkaa

Eilen katsoin Ylen Areenasta elokuvan Valkoinen raivo. Se kertoo Laurista, suomalaisesta tutkijasta, jota kiusattiin koulussa. Hän suunnitteli massamurhaa ja olisi voinut olla ensimmäinen kouluampuja, mutta hänet pelasti se, että hän jaksoi hakea apua ja luultavasti myös hänen poikkeuksellinen älykkyytensä ja kykynsä analysoida tilanteita. Hänen tarinansa kuuleminen oli järkyttävää, mutta ennen kaikkea valaisevaa. Hän kuvaa tarkkaan ja kiihkottomasti kiusaamisen vaikutuksia ja ajatusten muuttumista, ihmisyyden kadottamista ja valkoisen raivon syntyä. Suosittelen jokaiselle.

kuvat elokuvasta Valkoinen raivo

Tapaa teiniaikaiset ystäväsi ja voi hyvin

Jos muuttaa lukion jälkeen opiskelemaan satojen kilometrien päähän kotikylästä ja jää sille tielleen, niin yhteydenpito kouluaikaisiin ystäviinkin hiipuu. Tulee puolisoita, lapsia , työkiireitä ja ruuhkavuosia. Aika kuluu eikä enää tulee soitettua noin vain. Lähetetään joulukortteja ja nähdään niistä lasten syntymät, avioerot ja uudet liitot. Sitten nähdään kesälomalla kiireessä kotikylän kaupan edessä ja vannotaan pikaista tapaamista. Kerrotaan autossa puolisolle nuoruusmuistoja, mutta eihän se tunne ketään, eikä naura oikeassa kohdassa.

Kerran ryhdistäydytään ja päätetään tavata. Yllättävien elämäntilanteiden vuoksi sopiva aika löytyy kahden vuoden kuluttua.

IMG_3827

Vähän jännittää. Entä jos kaikki ovat muuttuneet aivan tuntemattomiksi? Entä jos kukaan ei pidä minusta? Olenko muuttunut liikaa tai liian vähän? Entä jos enää ei ole mitään puhuttavaa? Arkikiireessä tapaaminen tuntuu olevan edessä yhtäkkiä ja siinä ne sitten ovat, aivan samannäköisinä kuin 25 vuotta sitten yläasteen pihalla. Samanlainen hymy, sama ääni, sama nauru.

Kauan sitten opeteltiin yhdessä olemaan ihmisiä. Toisinaan ei osattu, vaan käyttäydyttiin kuin aivottomat niin toisiamme kuin muitakin kohtaan. Oltiin olevinamme paljon aikuisempia kuin oltiinkaan. Ymmärrettiin aivan kaikki rakkaudesta ja ihmissuhteista. Nyt huomataan ettei ymmärretä vieläkään.

Yksi on pysynyt yhdessä kouluaikaisen poikaystävänsä kanssa ja kasvattanut jo lapset aikuisiksi. Toinen on joutunut myrskyyn, vaikka piti olla tyyntä ja aurinkoista. Kolmas joutui aloittamaan alusta ja saa vielä nauttia leikki-ikäisen hoivaamisesta. Neljäs ajatteli olla vapaa ja elää vain itselleen, mutta päätyi rouvaksi ja suurperheen äidiksi.

Silti ollaan samoja. Sydämeen sattuu toisen suru ja tekisi mieli mennä vääntämään nenästä törppöjä exiä ja niiden nyxiä. Loukkaantuu verisesti toisen puolesta ja riemastuu villisti muiden onnesta ja onnistumisesta. Jos on kasvanut yhdessä, ei koskaan kasva kokonaan erilleen.

IMG_3828

Yö kääntyy aamuksi. Tähdet ovat kirkkaampia pohjoisen pimeällä taivaalla ja revontulet tavallinen juttu.

Mieli kuplii monta päivää. Esiin nousee unohdettuja asioita ja muistoja. Löytyy sellainen pala itsestä, jonka luuli kadottaneensa kauan sitten.

 

 

 

Erityisherkkä vai pohjoissuomalainen?

Pari vuotta sitten se alkoi. Keskustelupalstoilla jaettiin testituloksia ja oireita. HSP-kirjaan törmäsi joka paikassa. Julkkis toisensa jälkeen kertoi naistenlehdessä olevansa erityisherkkä. Siis sellainen, joka kokee maailman niin syvästi, että se uuvuttaa.

Seuraavaksi lentoon lehahtivat nauravat harakat: onpa herkkää ja huomionhakuista! Ehkä uusi trendidiagnoosi niille, joita sisäilma, langaton verkko tai sähkö ei ole sairastuttanut?

Erityisherkkyys oli heille hermojen heikkoutta, mielen sairautta tai virheellisyyttä. Negatiivista ja naisille tyypillistä.

Elaine Aronin kirjaa erityisherkkyydestä myytiin valtavasti ja moni löysi tuttuja piirteitä itsestään. Erityisherkät lapset saivat huomion seuraavaksi. Pitäisikö heitä jotenkin erityisesti tukea? Onko tämä vain uusi vaatimus erityiskohtelusta oikeuksistaan tietoisilta vanhemmilta?

Mistä on kysymys?

Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi, vaan ihmisen ominaispiirre. On arvioitu, että noin 15-20%:lla on erityisherkkä autonominen hermosto, joka reagoi voimakkaasti ulkoa tuleviin ärsykkeisiin. Erityisherkkiä on erilaisia: yksi pohtii asioita tarkkaan etu- ja jälkikäteen, toinen ei kestä olla kauan ihmisjoukossa, kolmas on koko ajan tuntosarvet tarkkoina toisten tunnetiloista, tai kaikkea tätä. Ihminen ei kuitenkaan välttämättä ole erityisherkkä, jos täyttää jonkun tunnusmerkeistä, vaan toimintatapa voi olla opittu lapsuudessa, sairaus tai neurologinen ominaisuus.

 

 

Mitä sitten? Moni erityisherkkä on tottunut pitämään itseään huonona ja heikkona ja koettanut muuttaa suhtautumistaan tai toimintaansa hyväksyttävämmäksi ja uuvuttanut itsensä. Itetuntemus ja omien rajojen löytäminen on aikuisuuden herkku, josta lapsena ja nuorena ei vielä voi nauttia. Jos tunnet väsyväsi hälystä tai ihmisistä, keskittymiskykysi katoavan taustaääniin tai kaipaavasi usein yksinoloa saatat olla erityisherkkä.

Minä pohdin omaa olemistani luettuani Anna-Leena Härkösen kirjoitettua aiheesta. Tunnistin tekstistä monta tuttua asiaa. Heräsi epäilys. Minä olin aina ajatellut olevani vain maalla kasvanut, joka ei ole tottunut suuriin väkijoukkoihin. Pohjoispohjalainen, joka ei ole tottunut puhuviin ihmisiin. Pohjoispohjalainen, joka on tottunut arvioimaan ihmisen mielialan ja -piteen siitä puhumattomuudesta.

Anna-Leena Härkönen on myös kasvanut siellä samalla aavalla. Mitä tästä pitäisi ajatella? Että siksi hän on niin viisas ja viiltävän tarkkasilmäinen?

Erityisherkkyys ole asennekysymys. Se ei lähde lenkkeilemällä tai saunomalla. Eikä erityisherkkä vaadi erityiskohtelua. Hän vain toivoo saavansa olla sellainen kuin on, ilman mollaamista ja taivastelua.

Anna-Leena Härkönen

Lisätietoa:

HSP – Suomen erityisherkät

 

Kuvakaappaus_9_3_2016_14_37

 

Kehu lastasi, mutta milloin?

Kävin viime viikolla kuuntelemassa livenä idoliani Jari Sinkkosta. (Miksi muuten Kodin Kuvalehdessä ei ole megapostereita? Jari Sinkkonen kiitos!)

Olen ilmeisesti lukenut hänen kirjansa riittävän tarkkaan, kun mitään uutta lapsen itsetunnon kehittymisestä ja tukemisesta ei mieleeni tarttunut, mutta jäin taas kerran pohtimaan lapsen kehumista.

Sinkkonen puhui siitä, ettei kannattaisi kovin kevyesti joka tekoa palkita vuolaalla kehumisella, koska liian pienestä kehuminen saa lapsen lopettamaan yrittämisen ja alisuoriutumaan. Lapsi myös huomaa herkästi feikkikehut, ja ajattelee ettei oikeasti ole hyvä, jolloin itsetunto kärsii. Menneinä vuosikymmeninä kehumisen taas ajateltiin ylpistävän lasta, joten jätettiin kaikki hyvät hommat huomiotta ja ojaan mentiin rytisten.

Mikä on siis sopiva määrä, tai sopiva syy?

Vaikka viljelen kehuja lapsilleni ennemmin liikaa kuin liian vähän, olen huomannut kehuvani liian usein pelkästään heille helppojen asioiden menestyksekkäästä suorittamisesta.

Hyvämuistista teiniä palkitsen koulumenestyksestä, jonka eteen hän ei ole tehnyt muuta kuin kuunnellut tunnilla. Tunnilla kuunteleminen ei tietenkään ole sekään itsestäänselvyys, mutta rauhallisen ja joustavan temperamentin omaavalle lapselle se on helppoa.

Sosiaalisesti lahjakkainta mutta herkkää lasta kehutaan niin koulussa kuin kotona hyvästä käytöksestä ja toisten auttamisesta. Se on ollut hänelle aina luonnollista ja selvää, mitenkään muuten hän ei osaisi ollakaan.

Osaanko ja muistanko ollenkaan kiittää yrittämisestä ja harjoittelemisesta? Siitä, että on treenannut ahkerasti, vaikka tulos ei olisikaan kiitettävä?

Epäilen, että tässä olisi vielä opeteltavaa. On liian helppoa kuitata menestymättömyys vaikka perintötekijöillä tai olosuhteilla. Haluanko lapsen oppivan selittelemään epäonnitumisiaan uudelleen yrittämisen sijaan?

Kaikkia taitoja voi harjoitella, enkä saisi antaa lapsen sluibailla rättikässää vain siksi, että vasurina voi olla joskus haastavaa. Vaikka minä olin aivan onneton telinevoimistelussa, voi lapseni oppia ja olla hyvä. Ja vaikka ei olisikaan, yritän muistaa kehua häntä sinnikkäästä yrittämisestä, enkä siitä, että löytää aidan matalimman kohdan.

Jari Sinkkonen
Tässä on upea kännykkäkuva takarivistä, mutta siellä jossain näkyy Jari Sinkkonen.

 

Emotionaalinen ensiapu ja Guy Winch

Muistatteko Tuulen Viemää elokuvan Scarlett O´Haran pettyneenä tai epätoivoisena? Hän päätti aina ajatella asiaa tarkemmin huomenna.

Scarlett antoi itselleen emotionaalista ensiapua. Yleensähän me suomalaiset mielellään sisäisellä puheellamme haukumme ja solvaamme itseämme (turha yrittää, et onnistu! you know), vaikka omasta mielestä olisi ihan yhtä tärkeää pitää huolta kuin muustakin kropasta.

Siitä puhuu tässä Guy Winch, aivan hurmaava puhuja!

Hyvää alkavaa viikonloppua!