Tänä vuonna minusta tuli yrittäjä

Vuosi on lopuillaan ja blogin hiljaisuus päättyy. Viime keväänä syntynyt ajatus kokopäiväisestä yrittäjyydestä osa-aikaisen lisäksi on kasvanut ja kehittynyt kokonaiseksi ja tullut todeksi. Marraskuun ensimmäisenä päivänä minusta tuli yrittäjä.

Ensimmäisestä kahdesta kuukaudesta on mieleen jäänyt lähinnä miljoona huonoa ja ehkä pari hyvää ideaa, paperishowta ja monta kiinnostavaa mahdollisuutta. Rahaa on vain mennyt, joten säästöjen syömiseen alkaa jo tottua.

Ihaninta ja kamalinta on vapaus! Voi valita itse mitä tekee, mutta toisaalta täytyy myös itse itseään komentaa tekemään ne tylsät hommat, eli kaikki rahaan liittyvät. Peppi Pitkätossun ohjein sanon ensin itselleni nätisti, sitten vähän tiukemmin ja kolmannella komennan rumasti. Yleensä tottelen vasta kolmannella, ekalla en tee koskaan mitään.

Työaikojen säätelyä täytyy myös vähän miettiä. Talossa on hiljaista noin klo 9-13 ja 22-07, kun taas minä nukkuisin kaikista mieluimmin puolille päivin. Ei toimi. Toisaalta voisin tehdä jotain töitä koko ajan, eikä sekään toimi. Viikonloppuisin pakollisia keikkoja lukuunottamatta en tee töitä, ehkä.

(ja vuoden päästä kuolen nauruun ja häpeään kun luen nämä naiivit kuvitelmat)

Jos pohdit yrittäjyyttä, kannattaa ehdottomasti käyttää paikallisten uusyrityskeskusten palveluja. Ilmaiseksi aivan huipputyypit auttavat ja sparrailevat, lukevat omituiset suunnitelmasi ja pitävät pokkansa, vaikka laskelmista puuttuu pari juttua.  Kannustavat ja sanovat, että aina voi tulla uudelleen. Aivan mielettömän hienoa!

Toinen aivan loistojoukko on Facebookin Naisyrittäjät, jossa yrittäjät auttavat toisiaan ja kertovat parhaat vinkkinsä ja varoituksensa. Naisvoimaa!

Ja jos vielä haluat tietää mitä teen, voit kurkistaa nettisivuilleni http://calendulamedia.net/.

 

 

Viikko metsässä

IMG_4368 (1)

IMG_4231

IMG_4235

IMG_4220

IMG_4323

IMG_4302

IMG_4300

IMG_4344

IMG_4291

IMG_4305

IMG_4304

IMG_4287

IMG_4250

 

Kun mies vielä odotti lomaansa, mutta me muut olimme jo vapautuneet arkisista velvollisuuksistamme vaatimaan kovaäänisesti kesähauskaa ja tapahtumia, jouduimme metsään. Sen piti olla miehen pieni työmatka, johon voi yhdistää perheen mökkiloman järven rannalla, mutta löysimme itsemme keskisuomalaisesta korvesta ja näimme vain auton takavalojen loisteen, kun urho suuntasi takaisin työhönsä.

”Mikä hiljaisuus!”, me kaikki ajattelimme.

”Toimiiko mokkula täällä?”, vapiseva ääni kysyi ja pieni käsi kohotti kännykkäänsä kohti taivasta. Ei verkkoa.

Mies oli heittänyt kasseja ja kalastusvälineitä autosta ulos ennen pakenemistaan ”palaveriin”. Siirsimme ne sisälle ja teini yritti saada mokkulaa verkkoon. Alkoi sataa. Ulkona oli seitsemän astetta lämmintä.

Sateen jälkeen väliveljekset alkoivat kasailla kalavehkeitään. Löytyi hyvä laituri, toinenkin, vene ja airot. Ilta-aurinko hyppeli laineilla. Grillin savu kohosi kiehkuroina taivaalle. Joku muisti polkuveneen. Yksi teini makasi vielä shokissa sängyllä ja otti sinivalohoitoa kännykästä.

Ilta pimeni yöksi. Jääkaappi oli täytetty ja kaappiin varattu hiukopalaa teinien tarpeisiin. Koira juoksi unissaan jäniksiä kiinni. Pienen lähikaupan päällikkö painoi kotonaan pään tyynyyn hymy huulillaan. Hän näki unta naapurikylän kauppiaan ilmeestä kun kuukauden myyntiraportit tulisivat julki.

Aamu työntyi metsään ja aurinko osui mökin seinään. Linnut lauloivat ja aallot loiskivat laituriin. Aamukahvi tuoksui ja muutama vapa oli jo kadonnut seinustalta. Sinivaloladattu teini nukkui rauhallisesti. Kävelymatkan päästä löytyi jäätelökioski. Vielä monta päivää jäljellä.

 

 

 

 

Koulukiusaaminen ja Valkoinen raivo

Valkoinen_raivo_-_Valkoinen_raivo

Valkoinen_raivo_-_Valkoinen_raivo

Kiusaamispuhe ahdistaa minua. Vanhempainilloissa rehtori vakuuttelee juhlasalissa, ettei meidän koulussa kiusata ja meillä on KiVa-koulu. Omissa luokissa päätetään kerätä leirikoulurahaa ja sitten puhutaan kiusaamisesta. Osa vanhemmista on ymmällään: en ole kuullut mitään, toinen on huolissaan: ei kai vaan… kolmas on itkuraivon partaalla, mutta saattaa pysyä hiljaa. Jos ei pysy, saa tunnekuohussaan pahimmillaan puolen luokan vanhemmat vakuutettua siitä, että on psykiatrisen avun tarpeessa ja varmaan keksinyt koko jutun.

Opettajan selkään nousee hiki.

Koulukiusaaminen on vakava ongelma, johon pitää puuttua ja KiVa-koulu on parhaimmillaan hieno juttu. Siinä tutkitusti toimivin käytännöin saadaan kiusaaminen vähenemään, mutta ei riitä, että koulu ilmoittautuu mukaan ja tilaa materiaalin pölyttymään opehuoneen hyllyyn. KiVa vaatii työtä ja sitoutumista ja jos koulu on toiminnassa mukana, voi opettajalta kysyä, miten KiVa koulussa toimii ja mitä käytäntöjä käytetään ja mitä se tarkoittaa. KiVa-sivuilla on muitakin hyviä vinkkejä vanhemmille.

 

kuvakaappaus sivulta: http://www.kivakoulu.fi/vaikuttavuus
kuvakaappaus sivulta: http://www.kivakoulu.fi/vaikuttavuus

 

Koulukiusaaminen ei ole mikään upottava suo eikä luonnonvoima, jolle ei vaan voi mitään. Pitkittyessään se saattaa muuttua sellaiseksi. Siksi on tärkeää, että siihen puututaan jo varhain, päiväkodissa ja alaluokilla. Ammattitaitoinen varhaiskasvattaja huomaa varmasti, jos joku jää jatkuvasti ulos leikistä tai joutuu katseiden tai ikävän äänensävyn kohteeksi. Se ei ole näkymätöntä, jos sen ei anneta olla. Ammattilainen osaa myös puuttua tilanteeseen ja ohjata ryhmän toimintaa nolaamatta tai leimaamatta kohdetta tai kiusaajaa. Molemmat ovat pulassa tunteidensa kanssa ja tarvitsevat aikuisen ohjausta. Kiusaaminen on kuin tarttuva tauti, joka leviää ja merkitsee vähitellen uhrinsa niin, että hän on kohde pian muuallakin, eikä ryhmän tai koulupiirin vaihtaminen auta.

Mutta miksi kiusaamispuhe ahdistaa minua? Koska kiusaaminen on KiVa-antibiootillekin vastustuskykyinen paha sairaus. Koska se vahingoittaa liian monia ja koskee kaikkia koululaisia. Siksi, että siitä puhuminen ei riitä. Päivittely, vähättely, syyllisten etsiminen, voivottelu tai syyttely ei auta. Oppilashuoltoryhmän palaveri ja kirjaus tapahtuneesta ei riitä, jos asiaan ei puututa. KiVa auttaa, mutta tarvitaan myös jokainen vanhempi pysymään lapsen arjesta kuulolla ja kysymään välillä, onko kaikilla päikyssä/koulussa kivaa ja kaveri. Tarvitaan niin paljon henkilökuntaa päiväkotiin ja kouluun, että aikaa on muuhunkin kuin syöttämiseen ja pukemiseen. Pitää olla myös aikaa istua hiljaa ja seurata ryhmää, leikkiä ja tekemistä. Ja jokaisella aikuisella pitäisi olla tarpeeksi järkeä ymmärtää, ettei kiusaaminen ole koskaan eikä missään tilanteessa uhrin syy.

 

kuvakaappaus sivulta http://www.kivakoulu.fi/kiusaaminen_koskettaa_koko_luokkaa
kuvakaappaus sivulta http://www.kivakoulu.fi/kiusaaminen_koskettaa_koko_luokkaa

Eilen katsoin Ylen Areenasta elokuvan Valkoinen raivo. Se kertoo Laurista, suomalaisesta tutkijasta, jota kiusattiin koulussa. Hän suunnitteli massamurhaa ja olisi voinut olla ensimmäinen kouluampuja, mutta hänet pelasti se, että hän jaksoi hakea apua ja luultavasti myös hänen poikkeuksellinen älykkyytensä ja kykynsä analysoida tilanteita. Hänen tarinansa kuuleminen oli järkyttävää, mutta ennen kaikkea valaisevaa. Hän kuvaa tarkkaan ja kiihkottomasti kiusaamisen vaikutuksia ja ajatusten muuttumista, ihmisyyden kadottamista ja valkoisen raivon syntyä. Suosittelen jokaiselle.

kuvat elokuvasta Valkoinen raivo

Tapaa teiniaikaiset ystäväsi ja voi hyvin

Jos muuttaa lukion jälkeen opiskelemaan satojen kilometrien päähän kotikylästä ja jää sille tielleen, niin yhteydenpito kouluaikaisiin ystäviinkin hiipuu. Tulee puolisoita, lapsia , työkiireitä ja ruuhkavuosia. Aika kuluu eikä enää tulee soitettua noin vain. Lähetetään joulukortteja ja nähdään niistä lasten syntymät, avioerot ja uudet liitot. Sitten nähdään kesälomalla kiireessä kotikylän kaupan edessä ja vannotaan pikaista tapaamista. Kerrotaan autossa puolisolle nuoruusmuistoja, mutta eihän se tunne ketään, eikä naura oikeassa kohdassa.

Kerran ryhdistäydytään ja päätetään tavata. Yllättävien elämäntilanteiden vuoksi sopiva aika löytyy kahden vuoden kuluttua.

IMG_3827

Vähän jännittää. Entä jos kaikki ovat muuttuneet aivan tuntemattomiksi? Entä jos kukaan ei pidä minusta? Olenko muuttunut liikaa tai liian vähän? Entä jos enää ei ole mitään puhuttavaa? Arkikiireessä tapaaminen tuntuu olevan edessä yhtäkkiä ja siinä ne sitten ovat, aivan samannäköisinä kuin 25 vuotta sitten yläasteen pihalla. Samanlainen hymy, sama ääni, sama nauru.

Kauan sitten opeteltiin yhdessä olemaan ihmisiä. Toisinaan ei osattu, vaan käyttäydyttiin kuin aivottomat niin toisiamme kuin muitakin kohtaan. Oltiin olevinamme paljon aikuisempia kuin oltiinkaan. Ymmärrettiin aivan kaikki rakkaudesta ja ihmissuhteista. Nyt huomataan ettei ymmärretä vieläkään.

Yksi on pysynyt yhdessä kouluaikaisen poikaystävänsä kanssa ja kasvattanut jo lapset aikuisiksi. Toinen on joutunut myrskyyn, vaikka piti olla tyyntä ja aurinkoista. Kolmas joutui aloittamaan alusta ja saa vielä nauttia leikki-ikäisen hoivaamisesta. Neljäs ajatteli olla vapaa ja elää vain itselleen, mutta päätyi rouvaksi ja suurperheen äidiksi.

Silti ollaan samoja. Sydämeen sattuu toisen suru ja tekisi mieli mennä vääntämään nenästä törppöjä exiä ja niiden nyxiä. Loukkaantuu verisesti toisen puolesta ja riemastuu villisti muiden onnesta ja onnistumisesta. Jos on kasvanut yhdessä, ei koskaan kasva kokonaan erilleen.

IMG_3828

Yö kääntyy aamuksi. Tähdet ovat kirkkaampia pohjoisen pimeällä taivaalla ja revontulet tavallinen juttu.

Mieli kuplii monta päivää. Esiin nousee unohdettuja asioita ja muistoja. Löytyy sellainen pala itsestä, jonka luuli kadottaneensa kauan sitten.

 

 

 

Erityisherkkä vai pohjoissuomalainen?

Pari vuotta sitten se alkoi. Keskustelupalstoilla jaettiin testituloksia ja oireita. HSP-kirjaan törmäsi joka paikassa. Julkkis toisensa jälkeen kertoi naistenlehdessä olevansa erityisherkkä. Siis sellainen, joka kokee maailman niin syvästi, että se uuvuttaa.

Seuraavaksi lentoon lehahtivat nauravat harakat: onpa herkkää ja huomionhakuista! Ehkä uusi trendidiagnoosi niille, joita sisäilma, langaton verkko tai sähkö ei ole sairastuttanut?

Erityisherkkyys oli heille hermojen heikkoutta, mielen sairautta tai virheellisyyttä. Negatiivista ja naisille tyypillistä.

Elaine Aronin kirjaa erityisherkkyydestä myytiin valtavasti ja moni löysi tuttuja piirteitä itsestään. Erityisherkät lapset saivat huomion seuraavaksi. Pitäisikö heitä jotenkin erityisesti tukea? Onko tämä vain uusi vaatimus erityiskohtelusta oikeuksistaan tietoisilta vanhemmilta?

Mistä on kysymys?

Erityisherkkyys ei ole sairaus tai diagnoosi, vaan ihmisen ominaispiirre. On arvioitu, että noin 15-20%:lla on erityisherkkä autonominen hermosto, joka reagoi voimakkaasti ulkoa tuleviin ärsykkeisiin. Erityisherkkiä on erilaisia: yksi pohtii asioita tarkkaan etu- ja jälkikäteen, toinen ei kestä olla kauan ihmisjoukossa, kolmas on koko ajan tuntosarvet tarkkoina toisten tunnetiloista, tai kaikkea tätä. Ihminen ei kuitenkaan välttämättä ole erityisherkkä, jos täyttää jonkun tunnusmerkeistä, vaan toimintatapa voi olla opittu lapsuudessa, sairaus tai neurologinen ominaisuus.

 

 

Mitä sitten? Moni erityisherkkä on tottunut pitämään itseään huonona ja heikkona ja koettanut muuttaa suhtautumistaan tai toimintaansa hyväksyttävämmäksi ja uuvuttanut itsensä. Itetuntemus ja omien rajojen löytäminen on aikuisuuden herkku, josta lapsena ja nuorena ei vielä voi nauttia. Jos tunnet väsyväsi hälystä tai ihmisistä, keskittymiskykysi katoavan taustaääniin tai kaipaavasi usein yksinoloa saatat olla erityisherkkä.

Minä pohdin omaa olemistani luettuani Anna-Leena Härkösen kirjoitettua aiheesta. Tunnistin tekstistä monta tuttua asiaa. Heräsi epäilys. Minä olin aina ajatellut olevani vain maalla kasvanut, joka ei ole tottunut suuriin väkijoukkoihin. Pohjoispohjalainen, joka ei ole tottunut puhuviin ihmisiin. Pohjoispohjalainen, joka on tottunut arvioimaan ihmisen mielialan ja -piteen siitä puhumattomuudesta.

Anna-Leena Härkönen on myös kasvanut siellä samalla aavalla. Mitä tästä pitäisi ajatella? Että siksi hän on niin viisas ja viiltävän tarkkasilmäinen?

Erityisherkkyys ole asennekysymys. Se ei lähde lenkkeilemällä tai saunomalla. Eikä erityisherkkä vaadi erityiskohtelua. Hän vain toivoo saavansa olla sellainen kuin on, ilman mollaamista ja taivastelua.

Anna-Leena Härkönen

Lisätietoa:

HSP – Suomen erityisherkät

 

Kuvakaappaus_9_3_2016_14_37